La 12.4.2025 klo 18.00 Kino Diana ( HUOM! toinen näytös)
Orenda
2025. Tuotanto: Bufo, Allfilm, Plattform Produktion. Ohjaus: Pirjo Honkasalo. Käsikirjoitus: Pirkko Saisio. Kuvaus: Max Smeds. Leikkaus: Samu Heikkilä. Musiikki: Sanna Salmenkallio, Elias Salmenkallio. Äänisuunnittelu: Jan Alvermark. Pääosissa: Alma Pöysti (Nora, oopperalaulaja), Pirkko Saisio (Natalia, pappi), Luca Leino (poika), Hannu-Pekka Björkman, (piispa). Kesto: 118 min. Ensi-ilta elokuvateattereissa: 17.4.1925. Ikäraja: K7. Esitysformaatti: DCP. Huom! Tekstitetty englanniksi / English subtitles.
Huom! Anniskelunäytös K18.
Orendan ensimmäinen näytös to 10.4. klo 18.00 Kino Killassa, jolloin vieraina Pirjo Honkasalo, Pirkko Saisio ja Alma Pöysti.
Jo 1960-luvulla alkaneella urallaan Pirjo Honkasalo on keskittynyt useimmiten dokumentteihin, mutta hän on tehnyt harvakseltaan myös näytelmäelokuvia. Niistä ehkä muistettavimpia ovat Tulennielijä (1998) ja Betoniyö (2013), vaikka niiden läpitunkemattomuudesta onkin usein noussut kritiikkiä.
Läpitunkemattomalta tai ainakin monitulkintaiselta vaikuttaa paikoin myös Orenda, Honkasalon ensimmäinen ohjaustyö Betoniyön jälkeen. Orenda on vahvasti sukua eurooppalaisen taide-elokuvan perinteille, eritoten kahdelle ohjaajasuuruudelle, Ingmar Bergmanille ja Andrei Tarkovskille, aina visuaalista ilmiasua myöten. Honkasalo ja käsikirjoittajana toiminut pitkäaikainen kumppani, kovaa luomiskautta elävä Pirkko Saisio ovat kuitenkin tuoneet mukaan myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevia teemoja, joista miesnerot suurelta osin vaikenivat.
Päällimmäisenä teemana ovat kuitenkin uskonnolliset pohdinnat, jotka nekin tuntuvat viittaavan Bergmanilta saatuihin vaikutteisiin. Saisio esittää toisessa pääosassa varmasti ja karismaattisesti elämää ja työtään kaukaiselle saarelle paennutta pappia Nataliaa, jota kiehtovat kysymykset Jumalan sukupuolesta: ”jos hän on kaikkivoipa, hänen täytyy olla kaikkia sukupuolia”, hän sanoo yhdessä kohtauksessa).
Kun Natalia siteeraa siunaustilaisuudessa mystikko Mestari Eckhartia, toinen pappi tekee hänestä valituksen, varsinkin kun Natalia mainitsee myös orendan, irokeesi-intiaanien käsitteen elämää ylläpitävästä ja sitä tuhoavasta voimasta, joka on aina ollut olemassa. Viime kädessä kyse on rakkaudesta, sen mahdollisuudesta säilyttää elämää ja samalla tuhota sitä.
Toisessa pääosassa on Tovesta (2020)ja Kuolleista lehdistä (2023) tähteyteen noussut Alma Pöysti, joka esittää juuri puolisonsa menettänyttä mezzosopraanolaulajaa Noraa. Puoliso on viimeisenä tahtonaan toivonut, että Natalia toimittaisi viimeisen siunauksen – heillä on nimittäin yhteinen menneisyys. Asiat paljastuvat Saision taitavassa käsikirjoituksessa pikkuhiljaa, pitkällisen ja arvoituksellisenkin dialogin myötä.
Orendan kolmas merkittävä henkilö on Luca Leinon esittämä nuori poika, joka elokuvan alussa näyttää nousevan merestä toimiakseen Natalian jonkinlaisena omatuntona ja herättelijänä. Pojan hahmo on elokuvan mystisin, varsinkin kun hän ruokkii puista toteemia kristinuskosta oppimiensa hokemien avulla ja kuvittelee meren tuomien ajopuiden olevan merisusia.
Elokuvaa hallitsevat merelliset maisemat, ja sitä on kuvattu niin Jurmon saarella kuin Pyhämaan uhrikirkossakin. Saariston autius ja harvat talot muodostavat hienon taustan kahden naisen väliselle jännitteiselle suhteelle, ja karut kuvat, joissa lampaat vaeltavat, voivat äänineen tuoda mieleen myös Lähi-itään sijoittuvat Jeesus-aiheiset elokuvat. Max Smedsin kamera poimii todella hätkähdyttäviä kuvia autiosta merestä ja kahdesta naisesta pienessä veneessä keskellä loputonta vettä.
Bergman ja Tarkovski tulevat tässäkin kohtaa mieleen: Bergman kuvasi usein Gotlannin autioilla rannoilla, ja samoihin maisemiin sijoittuu myös Tarkovskin viimeinen elokuva, ankara maailmanloppukuvaus Uhri (1986). Samanlaisia ideoita on myös Orendassa, aina viattomasta sanansaattajapojasta alkaen. Jurmon avarien näkymien vastapainona ovat ahtaat ja pimeät kuvat Helsingistä, ratikoista, surkeassa kunnossa olevista metrokäytävistä. Niihin rinnastuu orkesterinjohtajan huolenpitona näyttäytyvä vallankäyttö.
Juri Nummelin